Kulutussota Ukrainassa paljasti Euroopan puolustusteollisuuden heikkoudet. Tuotantoa yritetään ajaa ylös, mutta miksi Eurooppa kompuroi samalla kun ammusten hinnat ovat karanneet?
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Henri Vanhanen analysoi, miksi Eurooppa on yhä “housut kintussa”, onko ajatus “eurooppalaisesta Natosta” haihattelua ja miten Venäjä lukee Euroopan sisäistä hajaannusta.
Keskustelussa pureudutaan myös Yhdysvaltojen rooliin, ydinaseiden testausuhan retoriikkaan ja lopulta siihen, mikä todella sinetöi Suomen Nato-jäsenyyden.
Jakso on kuvattu 10.11.2025.
Vieraana:
Henri Vanhanen, ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija, tietokirjailija
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Henri Vanhanen arvioi, että keskustelu “eurooppalaisesta Natosta” ei ole haihattelua, vaan suora seuraus Yhdysvaltojen sisäpoliittisesta epävakaudesta ja Venäjän muodostamasta uhasta. Kyse ei ole Yhdysvaltojen korvaamisesta, vaan Euroopan kyvystä kantaa itsenäisesti vastuuta omasta puolustuksestaan ja teollisuudestaan. Vanhasen mukaan tältä kuitenkin puuttuu yhä riittävä poliittinen tahto, joka johtuu vuosikymmenten riippuvuudesta Yhdysvaltoihin. Hän huomauttaa, että vaikka Yhdysvallat on riippuvainen Euroopasta liittolaisena, Euroopan riippuvuus Yhdysvaltojen sotilaallisista kyvyistä on perustavanlaatuinen.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan paljasti Euroopan puolustusteollisuuden heikkoudet, jättäen mantereen “housut kintussa”. Vanhanen toteaa, että kylmän sodan jälkeen teollisuus ajettiin alas ja mitoitettiin kriisinhallintaoperaatioita varten, ei kulutussotaa varten. Suurin kompastuskivi on Euroopan teollisuuden sirpaloituneisuus ja protektionismi. Toisin kuin Yhdysvalloissa, yksityiset yritykset Euroopassa eivät uskalla skaalata tuotantoa omalla riskillään ilman valtioiden pitkäkestoisia tilauksia, joita taas jarruttaa yhtenäisen uhkakuvan puute. Tämä näkyy tykistöammuksissa: 155mm ammuksen hinta Euroopassa on noussut 8000 euroon, kun se Yhdysvalloissa on 3000 dollaria. Komissaari Bretonin asettamat 1,7 miljoonan ammuksen tuotantotavoitteet ovat kaukana, kun nykytaso on 600 000–800 000.
Vanhasen mukaan Euroopan “Zeitenwende” eli käänne on jo rakoilemassa. Uhkakuva nähdään eri tavoin etelässä ja idässä, mikä vaikeuttaa yhteisiä panostuksia. Hän ehdottaakin, että hitaan yhteisen nimittäjän sijaan Euroopan tulisi edetä “kyvykkäiden koalitiona”. Samaan aikaan Venäjä hyödyntää Euroopan poliittista hajaannusta ja sotaväsymystä. Vanhanen toteaa Venäjän oppineen (Tšetšenia, Georgia, Krim), että aggressio palkitaan, koska länsi on viestinyt priorisoivansa kauppasuhteita ja halpaa energiaa turvallisuuden edelle. Provosoivasti hän toteaakin, että lopullinen herätys Euroopalle olisi sota sen omalla maaperällä.
Keskustelussa käsitellään myös Euroopan kriittisiä riippuvuuksia Kiinan maametalleista ja Taiwanin mikrosiruista sekä hiljattain noussutta ydinaseiden testauskeskustelua. Vanhanen pitää puheita pääosin retorisena signalointina, mutta huomauttaa Venäjän turvautumisen ydinaseuhkaan kertovan mahdollisesti sen heikkoudesta perinteisessä sodankäynnissä. Lopuksi Vanhanen tyrmää ajatuksen, että yksittäinen toimittaja tai poliitikko olisi “hankkinut” Suomelle turvatakuut tai Nato-jäsenyyden. Hänen mukaansa jäsenyyden mahdollisti kolme tekijää: ukrainalaisten vastarinta, joka osti Suomelle aikaa; Suomen kansan mielipiteen historiallinen käännös; sekä vuosikymmenten työ Naton kanssa yhteensopivan armeijan rakentamiseksi.