Entinen pääministeri Esko Aho palaa 1990-luvun murrosvuosiin ja pohtii, miksi Euroopan unioni on ajautunut jälleen samanlaiseen kriisiin kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Keskustelussa nousevat esiin Suomen EU-jäsenyyden tausta, Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen aika ja se, miksi Eurooppa luopui menestyksekkäästä Delorsin sisämarkkinakonseptista. Aho arvioi myös Nokian nousun ja tuhon oppeja sekä nykyisen EU:n johtajuuden kriisiä.
Jakso on kuvattu 8.10.2025.
Vieraana:
Esko Aho, ex-pääministeri
Esko Aho kuvaa, miten 1990-luvun alun Eurooppa oli yhtä aikaa myrskyisä ja toiverikas. Neuvostoliiton romahtaminen, kylmän sodan päättyminen ja Delorsin sisämarkkinaprojekti loivat tunteen uudesta alusta. Suomi päätti liittyä Euroopan talousalueeseen ja myöhemmin EU:hun – ratkaisu, jota Aho pitää välttämättömänä osana Suomen länsiorientoitumista. Hän muistuttaa, ettei jäsenyys ollut ennalta suunniteltu, vaan seurausta nopeasti muuttuneista olosuhteista ja rohkeasta päätöksenteosta.
Aho vertaa 1990-luvun “euroskleroosia” nykyhetken pysähtyneisyyteen. Hänen mukaansa Eurooppa on tänään heikommassa kunnossa kuin neljäkymmentä vuotta sitten, koska teollinen perusta on rapautunut ja integraatio on kääntynyt alhaalta ylöspäin suuntautuneesta prosessista byrokraattiseksi ylhäältä alas-ohjaukseksi. Yhteisvaluutta ja perustuslaillinen integraatio eivät hänen mielestään tuoneet yhtenäisyyttä, vaan lisäsivät eroja maiden välillä.
Keskustelussa Aho tarkastelee myös Nokian menestystä ja romahdusta EU-politiikan kautta. Nokian nousu oli mahdollinen, koska Euroopassa luotiin yhteinen telemarkkinastandardi ja yhtenäinen kotikenttä. Kun digitaalisten sisämarkkinoiden kehittäminen pysähtyi, myös Euroopan kilpailukyky heikkeni. Ranska, joka vastusti yhteistä digitaalipolitiikkaa, toimi hänen mukaansa symbolina laajemmasta eurooppalaisesta ongelmasta – kansallisten etujen ja yhteisten tavoitteiden ristiriidasta.
Jakson loppupuolella Aho pohtii, miksi Eurooppa ei kykene uudistumaan edes kriisien keskellä. Hän kritisoi EU:n päätöksenteon hitautta ja strategista sekavuutta: halutaan olla kaikkea yhtä aikaa – vihreä, sosiaalinen ja arvopohjainen – mutta ilman selkeää taloudellista perustaa. Eurooppa tarvitsee hänen mukaansa uuden “konseptin”, joka yhdistää johtajuuden, teollisen pohjan ja realistisen käsityksen kilpailukyvystä. Ilman sitä unioni on vaarassa ajautua kohti “imperiumin tuhoa”.