Tutkiva journalisti Paavo Teittinen on tutkinut pitkään modernin orjuuden juurtumista Suomeen. Keskustelussa paljastuu karu totuus Suomesta: hyväksikäyttöilmiö on yhteiskuntaa läpileikkaava eikä kosketa vain tiettyjä aloja, vaan on levinnyt ravintola-, siivous-, rakennus-, maatalou-s, marjanpoiminta-, telakka-, ja metsäaloille sekä alustatalouteen.
Miksi Suomi ei ole onnistunut torjumaan ilmiötä? Entä kuinka maahanmuutto ja kotouttaminen liittyvät ongelman juurtumiseen? Keskustelussa käydään läpi järkyttäviä tarinoita kynnysrahoista, näkymättömistä siteistä ja työntekijöiden tietoisesta eristämisestä. Kuulemme myös, miten pitkät alihankintaketjut mahdollistavat palkanmaksun välttelemisen ja miten rehelliset yritykset joutuvat kärsimään epäreilusta kilpailusta.
Jakso on kuvattu 31.10.2025.
Vieraana:
Paavo Teittinen, toimittaja, kirjailija
Tutkiva journalisti Paavo Teittinen käsittelee tuoreessa kirjassaan “Pitkä vuoro, Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen” Suomeen juurtunutta vakavaa työperäisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan ilmiötä. Teittinen on tehnyt aiheesta juttuja jo vajaan vuosikymmenen, mutta toteaa ilmiön räjähtäneen käsiin ja olevan läpileikkaava. Vaikka Suomi on kansainvälisten oikeusvaltiorankingien kärjessä, Teittisen mukaan ruohonjuuritason oikeuden toteutuminen jää pimentoon. Hän kyseenalaistaa, onko Suomi oikeasti oikeusvaltio jos ihmiset eivät saa apua poliisilta ja tapauksia jätetään tutkimatta. Hyväksikäyttöä esiintyy kaikilla teollisuudenaloilla, mukaan lukien ravintola-, siivous-, rakennus-, maatalous-, marjanpoiminta-, metsänhoito- ja alustatalous sekä telakat.
Teittinen nostaa esiin maahanmuuttopolitiikan ja kotouttamisen epäonnistumisen, mikä on mahdollistanut varjoyhteiskuntien syntymisen. Hyväksikäytön uhrit ovat usein työperäisellä oleskeluluvalla, kausityöntekijöinä tai opiskelijoina maahan tulleita. Suomeen tulevista on jätetty ottamatta riittävästi koppia, mikä altistaa heidät hyväksikäytölle ja riippuvuuteen työnantajista. Modernin orjuuden keskeisenä sitovana tekijänä ovat “näkymättömät siteet”, kuten perheenjäsenten maassaolon uhkaaminen tai valtavat kynnysrahat, joita tulijat ovat maksaneet välittäjille päästäkseen Suomeen. Kynnysrahat, jotka voivat olla jopa kymmeniätuhansia euroja, saattavat olla koko suvun keräämiä, siten pakottaen työntekijän kestämään riistoa pysyäkseen työssä.
Erityisesti rakennusalalla, mutta myös siivousalalla, ongelmaa pahentaa pitkät alihankintaketjut. Pääurakoitsijat menettävät kykynsä hahmottaa keitä työmaalla työskentelee, mikä johtaa absurdeihin tilanteisiin. Esimerkiksi Helsingissä kerrostaloa saattaa rakentaa satoja yrityksiä ja tuhansia työntekijöitä ilman selkeää syytä, mikä sumentaa valvontakentän. Alihankintaketjut mahdollistavat vastuun pakoilun, jolloin pääurakoitsija voi pestä kätensä alempien portaiden työntekijöiden riistosta ja palkkasaatavista. Teittinen kuitenkin korostaa, että vastuulliset yritykset, kuten Metsä Groupin Kemin biotuotetehtaan työmaalla, ovat osoittaneet, että tahtotila kantaa vastuuta on mahdollista.
Teittinen pitää hyväksikäyttöä markkinatalouden syöpänä, joka haittaa rehellisesti toimivia yrityksiä ja painaa tarjouksia alas epäreilun kilpailun takia. Hän korostaa, että kyseessä ei ole vain riiston uhrien oikeudet, vaan laajemmin suomalaisen yhteiskunnan ja rehellisten yritysten toimintaedellytykset. Ratkaisuksi hän esittää valvontaa, tiukempia rangaistuksia ja ennen kaikkea kotouttamispalveluiden tehostamista ja maahantulijoiden oikeuksista tiedottamista. Monet uhrit eivät tiedä oikeuksistaan, kuten oikeudesta väliaikaiseen oleskelulupaan hyväksikäytön uhrina, mikä estää heitä hakemasta apua. Jos ilmiötä ei kitketä, Teittisen mukaan seurauksena on katastrofaalinen tilanne, jossa Suomi pyörii osittain nykypäivän orjatyövoimalla, mikä haastaa perustavanlaatuisesti kuvan liberaalista oikeusvaltiosta.