Arkkitehtuuri- ja designmuseon kilpailussa koettiin yllätys, kun neljän opiskelijan tiimi nousi maailman huipputoimistojen ohi finaaliin. Kerttu Snäkin avaa nuoren arkkitehtipolven ajattelua, jossa rakennusten on kestettävä vähintään 50 vuotta ja puurakentamisen on oltava normi, ei poikkeus. Jaksossa suoran kritiikin kohteeksi joutuvat myös grynderivetoisten vuosien tuottamat syvärunkoiset asunnot ja kolkot toriaukiot. Onko rakennusalan lama itse asiassa mahdollisuus laadun paluulle?
Jakso on kuvattu 4.12.2025
Vieraana:
Kerttu Snäkin, arkkitehti
Jaksossa nuori arkkitehti Kerttu Snäkin kertoo “Tyrsky”-tiiminsä poikkeuksellisesta menestyksestä kansainvälisessä Arkkitehtuuri- ja designmuseon suunnittelukilpailussa. Neljän oululaisopiskelijan ryhmä onnistui raivaamaan tiensä viiden parhaan joukkoon yli 600 ehdotuksen joukosta, haastaen samalla pitkän linjan ammattilaiset. Snäkin kuvailee kilpailua arkkitehtuurin olympialaisiksi, joissa nuorten valttina toimi ennakkoluulottomuus ja tiukka sitoutuminen ekologisiin arvoihin. Heidän ehdotuksensa erottui joukosta inhimillisellä mittakaavallaan ja ennen kaikkea materiaalivalinnallaan: he olivat ainoa finalistitiimi, joka esitti rakennuksen tehtäväksi puusta. Snäkin ihmettelee, miksi puurakentaminen etenee Suomessa edelleen hitaasti, vaikka se on keskeinen keino ilmastonmuutoksen torjunnassa.
Keskustelu laajenee rakentamisen laatuun ja kestävyyteen. Snäkinin mukaan nuori arkkitehtipolvi ei voi enää suunnitella alle 50 vuotta kestäviä “kertakäyttörakennuksia”. Hän kritisoi voimakkaasti viime vuosien rakennusbuumin aikana syntyneitä syvärunkoisia taloja, joihin on tehty putkimaisia ja pimeitä yksiöitä. Jos Snäkin saisi päättää diktaattorina, hän kieltäisi syvärunkoiset rakennukset kokonaan, sillä ne eivät palvele asukkaan hyvinvointia vaan ainoastaan rakennusliikkeiden katetavoitteita. Nykyinen rakennusalan laskusuhdanne nähdäänkin keskustelussa mahdollisena käännekohtana: kun kaikki ei mene kaupaksi, laadulla on jälleen merkitystä.
Kaupunkisuunnittelun osalta Snäkin ja haastattelija pohtivat suomalaisten torien ja aukioiden mittakaavaongelmaa. Helsingin suuret, tuuliset aukiot koetaan usein epäviihtyisiksi verrattuna Keski-Euroopan intiimeihin kaupunkitiloihin. Snäkin korostaa, että julkisten tilojen tulisi olla kutsuvia ja matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja, kuten heidän museoehdotuksessaan, jossa ensimmäinen kerros oli suunniteltu kaikille avoimeksi kaupunkitilaksi. Hyvä arkkitehtuuri ohjaa ihmisten käyttäytymistä pehmeästi; esimerkiksi miellyttävä kävely-ympäristö saa ihmiset liikkumaan enemmän ja kohtaamaan toisiaan.
Lopuksi jaksossa käsitellään teknologian ja kansainvälisyyden roolia. Tekoäly nähdään arkkitehdin apuvälineenä, joka tehostaa työtä, mutta ei pysty korvaamaan inhimillistä ymmärrystä tai luomaan aidosti laadukkaita, tunteita herättäviä tiloja. Snäkin peräänkuuluttaa rohkeutta ja uskoa “viivan voimaan”: arkkitehdeillä on valta ja vastuu muuttaa maailmaa kynänsä kautta. Suomalaisen arkkitehtuurin identiteettiä tulisi vahvistaa kansainvälisesti, ja samalla Suomeen pitäisi uskaltaa tuoda enemmän vaikutteita ja tekijöitä ulkomailta.